Ajattelin alkaa jotenkin tarinallistaa elämääni. Se on minulta pitkään kateissa ollut maailmassaolemisen muoto. Ensimmäinen tarina minusta: olen se joka mutisee aina jotain käsittämätöntä, kun ystävä kysyy mitä kuuluu, mitä on tapahtunut sitten viime näkemän. Minulla ei ikinä ole mielessäni valmista kertomusta elämäni käänteistä, itselle kerrottua totuutta siitä mikä elämässäni on tietyllä aikavälillä ollut merkityksellisintä. Minulla ei edes ole varastossa aineksia joista voisi tilanteen ja vastaanottajan mukaan improvisoida sellaisen kertomuksen. Mieleni ei vain kerää siihen sopivia aineksia, siis selkeästi ajassa ja aistihavainnoissa kiinni olevia muistoja. Jokin lähimenneisyyden hetki voi olla niin voimakkaiden tunteiden kohostama, että sitä hetken verran kuvittelee sanallistamisen arvoiseksi, mutta yleensä näiden kertomuskandidaattien kommunikoitavuus paljastuu surkeaksi: empiiriset yksityiskohdat ovat liian varhain mössöytyneet oman käsitteellisen tulkintani alle, eikä niiden havainnointiin ole enää paluuta.
”Olin torstai-iltana Alepassa tomaattihyllyllä ja minut valtasi sellainen olemassaolon riemu, jota en ole kokenut aikoihin” on huono tarina. (Miksi tämä tapahtui Alepassa? En tiedä! Tuliko minulle jotakin mieleen tomaateista? En muista! Ja mahdollista on sekin, etteivät ne olleet tomaatteja vaan luumuja.)
Joistain tällaisista tarinoista on ehkä silti aloitettava.
Ei minämuoto minulle sinänsä vieras ole, kirjoitan koko ajan päiväkirjaa. Siitä ovat kuitenkin viime aikoina kadonneet vivahteet viimeisimmänkin kaunokirjallisen kunnianhimon myötä. Mitä varmempi olen siitä, että olen tekstini ainoa lukija, sitä vähemmän painaa mikään muu hyve kuin rehellisyys. Toisaalta kirjoitan vain sen mikä on aivan pakko kirjoittaa eli sen mikä on liian rumaa läheisille kerrottavaksi. Siinä minä sitten alastomana itseni edessä toistelen niitä muutamaa tosiasiaa, jotka ovat kiistattomasti rumia ja kiistattomasti totta. Se ei johda minkään uuden tiedostamiseen, ainoastaan itseruoskintaan aavstuksenomaisesti eri kulmista. Vaikka saattaa olla, etten nyt vain ole ihminen joka mielellään luo itsestään kauniita fiktioita, tarvitsisin yleisöä itsetututkiskeluilleni saadakseni itseni tarttumaan myös siihen, mistä ei ole aivan selvää, onko se rumaa tai onko se totta - mikä kuitenkin olisi tarpeen siinäkin tapauksessa, että tahdon vain löytää itsestäni lisää rumia ja tosia asioita.
Se että nyt kirjoitan verkkoon ilmentää aikomustani tulla joskus jonkun lukemaksi, vetää vähän vaatteita päälle. Minulla ei tosin ole käsitystä siitä, miten voisin anonyymisti houkutella tänne tuntemattomia lukijoita enkä tutuille aio tätä jakaa. Silti minulla on kyllä mielessäni kuva lukijasta: lukijani on joku uusi ihminen, johon tutustun jotain kautta lähivuosina ja joka osoittaa kiinnostusta minua kohtaan ja jolle jo varhaisessa tutustumisvaiheessa puolihuolimattomasti jaan linkin tänne. Hän innostuu sitten kahlaamaan läpi nämä kaikki arkistot; kuvitelmissani olen jaksanut jatkaa tänne kirjoittamista säännöllisesti kenties vuosiakin ilman reaaliaikaisia lukijoita.
Suunnittelen näköjään tutustuvani uusiin ihmisiin lähitulevaisuudessa. On ilahduttavaa saada itsensä kiinni sellaisesta spontaanista optimismista, onhan uusiin ihmisiin tutustuminen ollut harvinaista jo pitkään. Mutta kyllä minä totta puhuen uskon, että tutustun uusiin ihmisiin lähivuosina, miksen tutustuisi, sitähän selvästi haluan.
Realistinen mielikuva tekstini tulevasta lukijasta pitää minut siis oikeassa suunnassa, oikeassa asennossa, mutta ei se tietysti riitä kirjoittamista motivoimaan. Täytyy tämän antaa jotain myös välittömästi, minulle itselleni. Mitä siis? Ainakin tästä on, kuten sanottu, tulossa terapiaa, yritys korvata liian rehelliseksi valahtanut päiväkirja hienovaraisemmalla, erottelukykyisemmällä tunnustuksellisella analyysillä. Luultavasti useimpien tänne tulevien tarinoiden aiheena on eritellä kysymystä kuka minä oikeastaan olen. Haluaisin silti tehdä minämuodossa muutakin, haluaisin kertoa arkisia juttuja, haluaisin kertoa subjektiivisesti täysin tosia, mutta silti edes jossain minimaalisessa mielessä kepeitä ja kommunikoituvia tarinoita. Ihailen ihmisiä, joilla on taito kertoa pienistä konkreettisista sattumuksista siten että he hienovaraisesti tulevat kertoneeksi paljon myös itsestään yleisesti, siten että kertomuksista aukeaa monia tasoja niille, jotka ovat oikeasti virittyneet kuuntelemaan. Vielä enemmän ihailen tietynlaista vuorovaikutuksen tapaa: sitä kun kaksi ihmistä vaihtaa senkaltaisia tarinoita saaden aikaan tarinaketjuja, jotka sivuavat toisiaan ja kommentoivat toisiaan, koko ajan hienovaraisen avoimuuden säilyttäen. Suhde tarinoiden välillä on aina muotoa ”tästä tuli mieleen” ja kaikista yrityksistä määritellä toisiaan seuraavien tarinoiden keskinäisiä loogisia suhteita yhtään sen täsmällisemmin konnektiivein pidättäydytään jyrkästi.
Tuollainen tarinoiden vaihtaminen on tietysti ehkä tavallisin mahdollinen henkilökohtaisen keskustelun muoto. Useimmiten se epäonnistuu, ihan samasta syystä kuin kaikki muunkinlainen keskustelu: huonon kuuntelemisen ja puutteellisen kiinnostuksen tähden. Mutta vaikka heittäytyminen pääosin tiedostamattomalla tasolla tapahtuvaan tarinanvaihdantavuorovaikutukseen tuntuukin minun näkökulmastani vaativan (yleisen tarinanluomiskyvyn lisäksi) yli-inhimillisen paljon luottamusta omaan ja keskustelukumppanin intuitioon, on kiistaton tosiasia että joskus se selvästi onnistuu, yhteys syntyy. Kykenen joskus ulkoapäin tunnistamaan ne tilanteet toisten ihmisten välillä, mutta itse en ole ikinä kyennyt osallistumaan. Minulle ainoa keino saada kokemus todellisesta kaksisuuntaisesta yhteydestä toiseen ihmiseen on ottaa tarinat argumentaation materiaaliksi, suhtautua niihin välivaiheena josta edetään jo seuraavassa repliikissä yleisempiin väittämiin ja esittämään ehdotuksia peräkkäin aseteltujen tarinoiden välisistä suhteista.
En usko että voin koskaan oppia tarinanvaihdantavuorovaikutusta, mutta haluaisin etsiä ja tutkia palikkaa jollaisista se koostuu: arkista pikku tarinaa, jolla en tietoisesti halua sanoa mitään tiettyä, mutta joka jostain syystä tulee mieleen. Ehkä jonain päivänä voisin vastata kohtaamani ihmisen kysymykseen ”mitä tällä viikolla on tapahtunut?” kertomalla saman tarinan jonka olen kertonut hetkeä aiemmin tänne? Tai jos se tuntuisi väärältä (jotenkin pelkään että minusta se ehkä tuntuisi väärältä) niin ehkä tarinallistamisharjoitusten vaikutus voisi olla epäsuorempi: ehkä tänne silloin tällöin tarinan kirjoittaessani oppisin jatkuvasti katsomaan elämääni siitä kulmasta, että alkaisin mieltää sen koostuvan (edes jossain määrin!) ajassa sijaitsevista tapahtumista ja subjektiivisista aistihavainnoista? Ehkä minulla alkaisi olla jatkuvasti takataskussani tarinanrakennuspalikoita, aiheita joista olen jonkin ohikiitävän hetken ajan melkein suunnitellut kirjoittavani tänne?
Väärinkäsitysten välttämiseksi: identiteettini ylläpitoon tai vahvistamiseen en minäkeskeisiä kertomuksia tarvitse. Integriteettiä ja yksilöydentuntua tässä nyt sinänsä riittää vaikka muille jakaa. En minä itselleni ole se hahmoton möykky ja maailmasta irrallinen mykkä ajelehtija, jolta kyllä ymmärrän alkaneeni vanhemmiten ulospäin näyttää yhä useammassa kontekstissa. Itselleni olen ennen kaikkea ajatuksia koherentiksi maailmankuvaksi järjestävä mieli, joka on päässyt työssään aika pitkälle ja josta tarvittaessa tulostuu mietittyjä ja persoonallisia reaktioita kaikenlaisiin yleisen tason väitteisiin. Pidän koko lailla varauksetta omasta systeeminrakennussuuntautuneesta rationalisti-itsestäni, vaikka olenkin alkanut menettää uskoani siihen, että kovin moni muu pitäisi. Haluaisin vain kasvattaa näkemystensä kautta määrittyvän itsen kylkeen jotain muuta, enkä ehkä edes ensisijaisesti voidakseni siten saavuttaa yhteyden muihin ihmisiin jollain muulla maaperällä kuin sillä jolla olen eniten kotonani, vaan myös jonkinlaisen psykologisen eheytymisen (?) toivossa: muistan kyllä ajan jolloin kerroin elämästäni tarinoita paljon luontevammin kuin nyt, ei se minulle voi olemuksellisesti täysin vierasta olla. Ja olenhan minä terapiahenkisiä päiväkirjablogeja kirjoittanut ennenkin, ensimmäisen kerran jo viime vuosituhannen puolella, kun blogi oli konseptina hädin tuskin keksitty. Minun täytyy nyt vain kaivaa se moodi esiin jostain, kyllä se minussa on.
En toki voi sulkea pois sitäkään mahdollisuutta, että tämä on kaipuuta jotain sellaista viatonta luottavaisuutta kohtaan, johon ei enää henkilökohtaisella tasolla ole paluuta. Ehkä rehellinen terapeuttinen minätarinoiden kerronta osoittautuu mahdottomaksi, mutta haluan ainakin selvittää itselleni miksi. Olkoon tämä alusta sille hankkeelle. Jos hyvin käy, tarinallisuus ja terapeuttisuus tulee olemaan läsnä ennen kaikkea performatiivisesti, jos taas huonommin käy, niistä tulee vain blogini aiheita, ihan tavallisen analyysin ja läpiajattelun kohteita.
